Annuka Salama: Piraijakuiskaaja

Jatkoa "Kärmeenlumoojalle",  faunoidikirjalle. Unnamja Rufus (ja muu jengi) päätyvät Kaliforniaan. Siinä kohdassa alkoi tuntua, että kyseessä on teinimatkakirja, mutta onneksi olin väärässä. Loppukohtaus, josa Unna hylkäsi Rufuksen, sai ikääntyvän naisen itkemään kyyneliä. Äkkiä kolmas osa, ei Rufusta saa noin jättää - tällaista sankaria en ole tavannut sitten "Kotiopettajattaren romaanin"!

Totisesti, omaperäistä fantasiaa ja samalla iskevää nuorten kuvausta. Mistä nämä eloisat, raikkaat, uudet kirjailijat oikein tulevat? Satavat tähdistä?

M.J.McGrath: Lumipoika

Edie Kiglatuk on puoli-inuitnainen, joka on tukijoukkona ex-miehensä valjakolle Iditarodin valjakkokisaan. Hän on myös lainannut oman johtokoiransa valjakkoon. Edien huomio kiintyy muualle, kun hän tapaa ensin aavekarhun ja löytää sitten metsästä henkitalon, jossa on kuollut vauva. 

Seudulla on myös venäläisiä vanhauskoisia, joita aluksi epäillään vauvan kuolemasta. Sitten löydetään toinenkin kuollut vauva. Edie ei ole alaskalainen, joten häneen suhtaudutaan epäluuloisesti. Kun hän törmää myös venäläisiin nuoriin naisiin, soppa on valmis. Aluksi vaikuttaa siltä, että venäläiset tytöt eivät ole vanhavenäläisiä, vaan toimitettu prostituoiduiksi. Mutta miksi he kaikki ovat raskaina? Ja miksi talossa, jossa heitä pidetään, on niin paljon vauvansänkyjä?

Ja miksi Edien ex-mies kohtaa vastoinkäymisiä valjakkokisassaan? Edien johtokoirakin pitää viedä koirasairaalaan - jota sattumoisin pitävät vanhavenäläiset. Onneksi Edie löytää kahvilan nuoren naisen, joka ottaa koiran huostaansa, ja Edie voi jatkaa tutkimuksiaan. Ex-mies puolestaan jää ilman tukijoukkojaan, miesparka.

Melkoinen keitos koko juttu. Jotenkin liikaa sattumia kattilassa. Ilmeisesti McGrathilta on suomennettu aikaisempikin Edie-kirja, jossa tämä ryyppäsi rankasti. Inuit-todellisuutta yhdessä aavekarhujen kanssa?

Kelvollinen kirja, vaikka nämä alkuperäisasukkaista kertovat kirjat, joiden kirjoittajat ovat itse kaikkea muuta, ärsyttävät. Englantilainen antropologi tutkimassa alkuasukkaiden tapoja.

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Pancolin trilogia loppuu tähän kirjaan (vai loppuuko? neljäskin kirja sopisi ). Kirjasarjan mukavat ihmiset elävät edelleen ja tuskittelevat rakkauselämänsä kanssa. Olen harvoin mieltynyt niin vahvasti silkkaan viihdekirjasarjaan. Valitettavasti tämän kirjan lopussa tulee tunne, että kirjoittaja on hälyttynyt: "Jo noin monta sivua? Lopetetaan äkkiä." Sääli, loppukohtaus olisi vaatinut huolellisemman käsittelyn.

Joka tapauksessa henkilöt, oudot tapaukset, juonenkäänteet ja kaikki muut pitävät lukijan koukussa. Vauvaksi syntynyt Albert Einstein? Mustaa magiaa harrastava Pariisin esikaupungin noita (nyt puutun jo aikaisempiinkin osiin). Rikas nainen, joka intoutuu varastamaan rahaa sokean kerjäläisen lippaasta. Ja monta muuta juonenkäännettä (eikä unohdeta ensimmäisen osan 10 000 krokotiilia). Upeaa. Lisää tällaista.

 

Thomas Mann: Jaakobin tarina

Thomas Mannin sarjasta "Joosef ja hänen veljensä" ei ole otettu uutta painosta vuoden 1947 jälkeen. Vahinko. Sarja on kiinnostava uppoaminen Raamatun tarinaan - miten moni ietää, että Joosefilla oli 11 veljen lisäksi myös sisar?

"Jaakobin tarina" löytyy helpoimmin antikvariaateista  - se on sarjan alkuteos eikä kunnolla itsenäinen kirja. Jaakob "miettii tarinoitaan", joista koostuu hänen nuoruus- ja aviodraamansa. Joosef esiintyy jo. Monet tarinan osat ovat pelkkiä viitteitä, joita Mann kehittelee kolmessa muussa osassa. Kuitenkin monia juonen käänteitä tulee esiin myöhempää tarinaa tukevana - Joosefin äiti Raakel ei ole järin moraalinen henkilö varastaessaan isänsä kotijumalat, ja tämä piirre periytyy hänen pojalleen Joosefille. Jaakobin poikien neljä äitiä osoittavat, että Jaakobin syvä rakkaus Raakeliin ei estä häntä vierailemasta Leean ja kahden orjattaren vuoteissa. Nämä yksityiskohdat löytyvät myös Vanhasta Testamentista.

Mannin oma filosofia valtaa suuria osia kirjasta, mutta ei kannata hellittää - tarina on kiinnostava. Tosin vauhtia tulee kolmessa seuraavassa osassa. Ehdotn lukulistalle, jos joku jostakin löytää nämä kirjat.

Mifongin perintö

 

J.S.Merenmaa: Mifongin perintö

 

Varsin raikas fantasiasarjan aloitus, ja jopa Tampereelta. 

Normaali kuvio noin aluksi: sisäkansissa klassisesti kartta, maailmaa ollaan ikäänkuin pelastamassa, sankaritar on prinsessa, jota ollaan naittamassa, ja salaliittojoukkoakin piisaa. Sankarilla on kumppanillaan musta puuma.

Sitten valituksia; puuma ei tee mitään - ei puhu, ei ole telepaattinen, eikä kukaan edes kerro, miten se ruokitaan pitkillä merimatkoilla. Loppukohtaukseen koko jengi päätyy mystisesti juuri oikeaan paikkaan samaan aikaan, vaikka ei käy ilmi, miten niin onnekkaasti sattui.

Positiiviset puolet: sankari veljineen pitää antikvariaattia , paitsi sisar, joka on ruvennut merirosvoksi. Prinsessaa ei pelasteta avioliitosta, vaan hän päinvastoin joutuu jopa synnyttämään ikävälle ja konnamaiselle miehelleen kaksoset. Prinsessa on poikkeuksellisen ärhäkkä ja rettelöi erittäin modernin virkistävästi jopa sankarin kanssa. Konnat tekevät yllätyskonnuuksia, joita en aio paljastaa.

Todella piristävä tapaus, jonka toista osaa odottaa jännityksellä. Raparperia puutarhurikirjailijalta. Suosittelen myös aikuisille.

Muuten - vastoin tapojani luin kirjan ihastuttuani sen kansikuvaan. Kuva vastasi tarinaa. Ylistystä.

Lars Kepler: Tulitodistaja

Ärsyttäviä nämä Keplerit. Jännittäviä kirjoja, vetävä juoni, kiinnostava suomalaissyntyinen komisario Joona Linna (Lapista kotoisin?) -   ja niin nopeasti unohtuvia. Tuskin on kirjan sulkenut, kun jo miettii, mistä siinä oikein olikaan kyse.

Tällä kertaa tapetaan teinityttöjä. Yksi tyttö pakenee ja kaappaa epähuomiossa auton, jossa on pikkulapsi. Kova haku päällä, kuten kuvitella saattaa. Joona Linna ei saisi sekaantua, koska hänet on hyllytetty jonkin työvirheen vuoksi, mutta eihän hän malta pysyä erossa tapauksesta, joka sanoo hänelle jotakin. Ja kuten ennenkin, Joona Linna on oikeassa.

Hänen yksityiselämäänsäkin avataan jonkin verran. Hän on menettänyt soskus vaimon ja tyttären, ja nyt vihjataan menetyksen syihin. Peukut pystyyn Joonalle, toivoa on vielä, ainakin seuraavaan kirjaan asti -

Kyllä näitä lukee ja mielellään, mutta miksi ne eivät pysy mielessä? Liian ammattimaista kirjoitusta? Persoonallisuus puuttuu? Jokin vika tässä täydellisyydessä on.

A.H.Tammsaare: Kotiinpaluu

Tammsaaren kirjasarjan viimeinen, eli viides, osa tuo Indrekin takaisin kotiin Vargamäelle. Vanha isäntä Andres on luovuttanut Mäen tyttärelle ja tämän miehelle. Myös vanha kiistakumppani Orun Pearu on hellittänyt ohjaksista - hän on liikuntakyvyttömänä vuoteessa. Kirjassa molemmat vanhaisännät kuolevat, mutta nuori polvi jatkaa tarmokkaasti elämäänsä ja kiistojaan. Kirja on täynnä elämää.

"Totuus ja oikeus" menee lopulta Andreksen puolelle - hän jopa kuolee tavallaan ylhäisemmin kuin Pearu. Hänen alusta asti ajamansa hanke ruopata joki etenee. Indrek palaa kaupunkiin kainalossaan uusi, nuori nainen. Täytyy kai uskoa, että Tammsaare aikoi lopettaa kirjasarjan tähän, mutta olisin halulla lukenut kuudennenkin osan...

Koko sarja on täynnä elämää suomalaisellekin, saati - ilmeisesti - virolaiselle. Ei ihme, että Tammsaare on kansalliskirjailija, vaikka olisin halukkaasti antanut sen roolin Jaan Krossille.

Lincoln Child: Sulamispiste

Vanhaa mukavaa "The Thing" -tarinaa lisättynä tosi-TV-porukoilla. 10 000 vuotta vanha oletettavasti kissapeto jäätikön sisällä. TV-ryhmä ryntää paikalle, sahaa sen irti, ja sitten alkavat päät lentää.

Onhan kirjassa vauhtiakin, mutta ikävä kyllä vainajat on helppo panna jonoon inhokkiperiaatteella. Mitä esiintyvämpi tv-tyyppi, sitä rumempi ruumis. Sankariksi tulee sitten jäätierekka, joka pelastaa henkiinjääneet ajamalla jäiden yli - miksi ihmeessä Suomessa ei ole keksitty, että mitä isompi ja painavampi rekka, sitä parempi meren ja järvien ylittämiseen? Tähän oivallukseen pystyy vain amerikkalainen.

Ja sitten suunnataan katseet avaruuteen... Sieltä jostakin, niin... Lovecraft teki sen paremmin.

Mons Kallentoft: Suvisurmat

 

On vaikea uskoa, että Kallentoft on mieskirjailija. Hänen tuntumansa sekä naispoliisiin että naispuolisiin uhreihin on - no - naisellinen.

Vaihteeksi on myös hauska tavata ruotsalainen kirjailija, jonka naispoliisi onnistuu sekä suhtautumaan hankalaan perheeseensä että itseensä säälittelemättä (no,  Malin Fors sekä ryyppää rankasti että käyttää paikallislehden toimittajaa panokaverina, mutta ei sääli itseään eikä toista). Perhe on siinä ja nyt, ilman psykologiaa. Ex-aviomies on edelleen rakas, mutta poukkoilee pitkin maailmaa kuin ADHD-pupu maailman kipupisteissä. Tytär on 14-vuotias ja kipuilee ensimmäisen rakkaussuhteensa kanssa. Ja Malin tutkii tyttärensä ikäisten lasten murhia.

Kuten ensimmäisessä kirjassa "Sydäntalven uhri", tässäkin vainajat yrittävät kovasti puhua Malinille. Hänellä on voimakas vaisto, mutta kuolleiden tyttöjen huutoja hän sentään ei tajua. Minusta tyyli on puhutteleva ja voimakas.

Tässä kerrankin pohjoismainen dekkarikirjailija, josta pidän.

Peter Leonard: Luota minuun

Yhden asian voin sanoa: lujaa mennään.

Ovela Samir pihisti tyttöstävänsä hänelle luottavasti luovuttamat rahat. Tyttö tahtoo omansa takaisin. Hän taklaa rysän päältä kaksi murtovarasta ja panee heidät hankkimaan rahat takaisin. Juttuun sekoaa entinen poliisi O'Clai, koko kirjan rehellisin ihminen, ja sitten mennään...  Joitakuita myös kuolee.

Lopussa arvon nainen (kuin Raymond Chandlerin maailmasta) lausuu taas kerran: "Luota minuun..."

Vauhdikas.

Kuudes mies

John Boyne: Kuudes mies

Boynen todella ravisteleva kertomus ensimmäisestä maailmansodasta. Eräs voimakkaasti esiin tuleva aihe on, kuka on pelkuri  tai mitä pelkuruus on. Toinen aihe on luottamus ja sen rikkominen.

Paljastan heti, että eräs aiheista on homoseksuaalisuus. Kirja ei silti ole kuvaus homoseksuaalisuudesta sodassa (kiinnostava aihe sekin), vaan rakkaudesta ja luottamuksesta. Ja pelkuruudesta. Minä-kertoja Tristan, kiinnostava etunimivalinta, on huomannut olevansa toivottomasti rakastunut rintamatoveriinsa. Tämä taas syyttää seksuaalisuudestaan Tristania. Kirja on voimakas ja pohjiin asti sukeltava. Toinen aiheeseen liittyvä teema ovat aseistakieltäytyvät, joita kirjassa on - yhtäkään ei kuvata pelkureina, vaan idänmaallisina idealisteina - ja kaikki kuolevat. Kuten muuten kuolevat useimmat muutkin. I maailmansodan tapaan.

Tristan selviytyy, rakentaa uuden elämän, ja vanhana miehenä kertoo tarinansa sodan ajan rakkaansa sisarelle - joka tuomitsee hänet hetkeäkään miettimättä. Kirjan kolmas voimakas teema - tuomitseminen. Hetkeäkään harkitsematta.

Todella vahva kirja.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus

Tallinna vuonna 1419. Apteekkari Melchior pitää menestyvää apteekkia ja elää onnellista perhe-elämää. Hän ei voi pitää nenäänsä poissa Tallinnan ongelmista, varsinkaan kummituksesta, jonka näheet kuolevat.

Tarina alkaa varsin tehokkailla kummitusefekteillä, mutta epäluuloinen Melchior epäilee myös maallista vaikuttajaa. Tosin tapahtumien keskipisteenä olevasta Unterreinerin talosta kerrotaan yhtä ja toista surmatuista lemmityistä, vaikertavista hahmoista ja muusta asiaan kuuluvasta, mutta Melchior tutkii silti lisää ja löytää outoja tapahtumia kahden kaupungin varakkaan kauppiaan taustasta.

Siinä sivussa eletään 1400-luvun elämää, jossa ihmiset poikkeilevat apteekissa naukkailemassa juovuttavaa yrttiseosta (ei, valitettavasti kyseessä ei ollut Wana Tallinn), käyvät saunassa, bordellissa ja korkeiden sukujen juhlissa.

Mitään Jaan Krossia tämä ei ole, mutta viihdyttävä ja eläväien tarina silti.

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi

Raa'an ja purevan trilogian päätösosa. Nälkäpelin sijaan on tullut sisällissota - vai onko sittenkään? Peli tuntuu jatkuvan.

Trilogian pääteema on luottamus tai sen puute. Kuvio jatkuu synkeästi loppuun asti. Koukuttava viimeiseen sivuun, mutta tällainenko on nykyaika, jos nuorisokirjat ovat tällaisia? Ei ihme, että L.M.Montgomeryä käännetään lisää ja lisää. Utuilu kirsikkatarhoissa on vaihtelua, kun ystävät pettävät, ihmisiä murhataan sadistisesti ja lapset tuhoutuvat liekkeihin - kaikki tositv-formaatilla.

Karua.

Päivä antiikin Roomassa

Orjat ruokaa laittamassa (huom. savipata)

Alberto Angela: Päivä antiikin Roomassa

Elävä kuvaus antiikin Roomasta joskus Trajanuksen aikoina. Alkuun kirja oli hieman liiankin elävä - kirjoittaja asetti lukijan ja itsensä vaeltamaan Roomaan, esitteli yksityisiä (kuvitteellisia) ihmisiä kuin tuttujaan ja viittasi lukijaan hyvinkin tuttavallisesti. Kun tyyliin tottui, alkoi kirja toimia. 

Loppujen lopuksi yksi parhaista lukemistani antiikin Rooman kuvauksista. Toinen bloggaaja suositteli kirjaa koulun oheislukemistksi, ja olen jotakuinkin samaa mieltä. Joitakin kohtia olisin osoitellut epätarkkoina, koska olen lukenut aiheesta muutakin - mutta kuka tietää, kuka historioitsija on oikeassa, kuka väärässä?

Erityisesti minua viihdytti se, että Lindsay Davisin dekkarisarja Marcus Didius Falcosta juuri samalta ajalta kuvaa juuri samaa Roomaa. Ei marmoripystejä, vaan asumista pienissä kerrostalohuoneistoissa, joissa koira mahtuu kiertymään ympäri, jos se on pieni koira ja sillä on häntä koipien välissä. Ja jossa alakerrassa on pyykkäri, jonka  altaisiin sa kusaista ilmaiseksi, koska vaatteet pestiin virtsalla. Arvokkaammat histoirankirjat eivät koskaan kerro, miten kaikki ne valkoiset togat oikein pestiin.

Aikakauden seinämaalauksessa kaksi miestä on puketuneina roomalaisten yleisimpään asuun, toga oli arvokkaimpia henkilöitä varten (yksi Angelan - ehkä suomentajan - virheistä oli väite, että toga oli yli kuusi metriä pitkä puoliympyrän muotoinen kangaskaistale - käytännön mahdottomuus).

Tarkoin vartioitu talo

Nikolai II:n perhe. Anastasia toinen oikealta.

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

John Boynen todella pätevää kerrontaa. Kertoja on nuori maalaiskylän poika, joka tulee vahingossa pelastaneeksi tsaari Nikolai II:n veljen hengen (hyppäämällä luodin tielle). Hänet palkataan nuoren Aleksein henkivartijaksi.

Georgi Daniilovitš Jatšmenev kertoo oman ja vaimonsa tarinan. Vähitellen lukija (no, minä ainakin) alkaa epäillä, että tässä rakennetaan mahdotonta rakkaustarinaa. Asiaa auttaa avioliiton pitkäkestoisuus ja Georgin murhe (vaimo on vuosikymmenien avioliiton jälkeen kuolemassa syöpään sairaalassa Amerikassa) että hän on pitänyt luonnollisena, että vaimoa on hoitanut koko huushollin, että hän ei ole huolehtinut riittävästi, että... mitä mies voi ajatella 70 vuoden avioliiton jälkeen, kun vaimo kieltäytyy hoidoista ja tekee kuolemaa.  Ja lopulta, muistelmien jatkuessa, madoton alkaa muuttua mahdolliseksi..

Mahdottomin rakkaustarina, jonka olen lukenut. Ja - oudosti  - uskottavin.

Herra paratkoon, suosittelen ehdottomasti.

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

Kirja, jolla on outo historia. Kirjoittaja on irakilainen pakolainen, joka lopulta päätyi Suomeen (Tampereen Pispalaan). Hänen novellikokoelmansa julkaistiin ensin englanniksi Englannissa, sitten arabiaksi (alkuperäinen kirjoituskieli) sensuroituna Libabonissa - ja tuli heti kielletyksi Jordaniassa - ja lopulta suomennettuna Suomessa. Pakolaiskierros kirjallakin.

Monet novellit ovat surrealistisia, jopa kammottavia. Kokoelman niminovelli ei ole minulle mieleen, monet ovat hämmentäviä, eniten pidin jotenkin karmeasta novellista "Rekka Berliiniin", jossa salakuljettajien tapa kohdella ihmislastejaan huipentuu rekkaan, josta löydettäessä pakenee yksi elollinen olento, ihmisudeksi muuttunut pakolainen.

Oudosti mieleen juuttui myös tarina miehestä, joka herättyään löysi kasvoiltaan lähtemättömän hymyn. Versio Kafkan Gregor Samsan kokemuksesta - nykyään pitää hymyillä, jos on pakolainen. Vaikka joutuisikin uusnatsien hakkaamaksi. Jotta ei vaikuttaisi kiittämättömältä.

Aikamatka

Michael Crichton: Aikamatka

 

Erikoinen idea aikamatkailuun:  nanotekniikka ja multiversumi. Itse tarina on melkoinen jännityskirja. Ensimmäisellä lukemisella ajattelin, että pakoon juoksentelua oli melko tavalla liikaa. Toisella kerralla olin armollisempi. Moni juoksentelukohtaus oli oikeastaan aika hupaa. Esimerkiksi 1300-luvun linnaa tutkinut arkeologi tiesi tutkimustensa perusteella, mihin jalkansa ja kätensä pisti, kun häntä ajettiin takaa, ja takaa-ajavat sotilaat putoilivat rakenteiden läpi, kun taas arkeologi tiesi tasan tarkkaan, minne raajansa sijoitti.

Vakaa hyvä-paha-asetelma, jossa paha oli sekä "nykyajassa" - aikamatkalaitteiden kehittäjä - että 1300-luvulla.

Kiinnostava ja vauhdikas kirja, jossa Crichtonia usein vaivaava naisviha ei haitannut kovin paljon, pisteet jakautuivat koko tavalla tasan. 1300-luvun hurmaajattarella oli hyvät syyt kepposteluunsa, ja "nykyajan" naisella oli enemmän irtopisteitä kuin tarinan miehillä. Hyvä hänelle.

Suosittelen mukavaksi ajanvietelukemiseksi.

Yön valtakunta

Fuseli: Painajainen

 

Riikka Forsström: Yön valtakunta

 

Kaikki yön kauhuista. Riikka Forström on kirjoittanut varsin kattavasti taiteesta, joka liittyy yöhön ja sen kauhuihin. Valitettavasti olen samaa mieltä "Savon Sanomien" arvostelijan kanssa:

Yön valtakunta lupaa kertovansa yön kulttuurihistorian: mitä ihmiset ovat yöstä ajatelleet, mitä he ovat yöaikaan tehneet, miten yö on taiteessa ja kirjallisuudessa kuvattu ja niin edelleen. Tietämyksen puutteesta Forsströmiä ei voi syyttää. Siltä osin kuin hän käsittelee kulttuuria faktoina, ei tekstissä ole moittimista.

Samaa ei voi sanoa tulkinnoista. Mitä Forsström sanoo esimerkiksi Poesta? ”Poen pimeyden pelko oletettavasti johtui hänen lapsena ja vielä aikuisenakin tuntemastaan turvattomuuden ja rakkaudettomuuden tunteesta.” Siksi ”yöt olivat hermoja raastavaa kidutusta herkälle lapselle, jota oli onnekseen tai onnettomuudekseen siunattu harvinaisen vilkkaalla mielikuvituksella.”

Siispä eräskin novelli ”symboloi Poen oman mielen hauraan rakennelman pirstaloitumista”. Ja vaikka ”Poen koko elämä oli ollut vain yhtä pitkää ja tuskantäyteistä rämpimistä pimeydessä”, kenties hän kuitenkin ”kuoleman hetkellä lensi vihdoin vapauteen”.

Forström on liian kukikas kirjoittaja kuvatessaan vaikutelmiaan.  Jopa kirjan kannessa oleva Fuselin "Painajainen"-maalaus kuvataan aika korostetusti - minusta valkosilmäinen hevonen - Night Mare, yön tamma - tehokkaampi kuin naisen rinnalla istuva painajainen, joka on jotenkin söpö - tekisi mieli rapsuttaa korvan takaa.

Ohimennen mainiten Fuseli on tehnyt toisen version taulusta, ja se on tehokkaampi.

Useita runoilijoita ja kirjailijoita esitellään - ja taas kerään mieleeni muut tietoni heistä. Esimerkiksi George Sand lemmensuhteineen on pikemminkin surkuhupaisaa kuin kammottavaa.

No, älkää antako vanhan kyynikon häiritä. Kirja on kattava ja kiinnostava.

Azincourt

Bernard Cornwell: Azincourt

Cornwellin historiallinen romaani Azincourtin taistelusta ja englantilaisista jousimiehistä on alasta kiinnostuneen miehen kuvaus. Päähenkilönä on Nicholas Hook, joka joutuu ensin pakenemaan Englannista lyötyään mielenvikaista pappia, mutta linnan herran veljeä. Yleensäkin kirjan henkilöt ovat yksiviivaisesti hyviä tai pahoja, lukuunottamatta seigneur de Lanferellea, tarinan sankarittaren aviotonta isää, joka tunnetaan nimellä "Helvetin herra". Hän on kiinnostava tyyppi.

Hookin ura vie hänet ensin Soissonsin piiritykseen, jossa ranskalaiset taistelevat keskenään, ja sitten englantilaisten puolelle, Harcourtin piiritykseen ja marssille Calaisiin, jossa Azinourtin taistelu käydään. Ranskalaiset hävisivät satavuotisessa sodassa kolme kertaa vaikuttavasti englantilaisille - Crecy, Poutiers, Azincourt - ja joka kerran jousimiehet voittivat. Lopulta historian mittaan ratsastavat ritarit hävisivät jousta ja keihästä käyttäville talonpoikaisameijoille, sveitsiläiset olivat seuraavia voittajia. Nyt kuitenkin kruunu on englantilaisilla.

Tarina seuraa melko tavalla Shakespearen näytelmää "Henrik V", paitsi että Cornwell ei ota Henrikiä niin erityisen jalona tyyppinä. Shakespearelta on peräisin tarina jousimiehestä, joka ryösti kirkon ja hirtettiin. Cornwelin kirjassa juttu on hämmästyttävän haalea, kun ottaa huomioon, etä varkaaksi nimetty on viaton ja sankarin pyhimysmäinen pikkuveli; esimerkki Cornwellin huonosta henkilökuvauksesta. Toinen on Shakespearen kuvaus kuninkaasta, joka tulee taistelun aattona naamioituneena kuulustelemaan miestensä mieltä. Jos tästä puolesta on kiinnostunut, kannattaa katsoa elokuvaversio Henrik V:stä, jossa Kenneth Branagh esittää Henrikiä. Paljon eloisampi hahmo.

Joka tapauksessa kirja on lukemisen arvoinen erityisesti jousimiesten kuvauksen kannalta. Historiallista perusfaktaa, myös ajankuvan puolesta. Sota ei ollut satavuotisen sodan aikaan mitään mamoilua!

Liz Williams: Demonien taivas

Demoni Zhu Irzh toimii Singapore 3:n poliisina, kun hänen ystävänsä komisario Cheng on lomalla Havaijilla (suosittelen ensin lukemaan kirjan "Aavekauppiaan tytär"). Singapore 3 joutuu omituisten tapahtumin näyttämöksi, ja suosikkini demoni Zhu Irtz on ongelmissa. Muun muassa kaupungissa tapahtuu outo murha, siihen on sotkeutunut Singapore 3:n tärkein liikenainen (johon taas Zhu Irzh sotkeutuu) ja feng shui -linjat menevät sekaisin.

Taivas ja helvetti vyöryvät maan päälle. Onneton Feng shui -kauppias saa vaativia puhelinsoittoja äidiltään helvetistä, jumalatar Kuan Jin päätyy taivasta ja helvettiä erottavalle merelle, ja komisario Chen ja hänen teepannu/mäyrä-kollegansa joutuu tulemaan selvitämään sotkua ja Zhu Irtz saa ongelmia omastatunnostaan, jota demonilla ei pitäisi olla (ja liikenaisesta, joka on kotoisin toiselta alueelta - Keralasta, ja osoittautuu deva-olennoksi, tiikerinaiseksi).

Helvetillä on henkilökuntaongelmia, koska he maksavat vain minipalkkoja; taivaalla on ehnkiökuntaongelmia, koska henkilökuntaa on liian vähän, ihmiset eivät ole riittävä kilttejä, ja kaiken lisäksi taivaassa on tupakointikielto. Ei ihme, että Zhu Irzhillä on ongelmia.

Olen omaksunut voimakkaan mieltymyssuhteen Liz Williamsiin. Lisää tätä!