sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Ayad Akhar: Appelsiininkuorten katu

 

Halusin kirjan kansikuvan, koska se luonnehtii niin hyvin kirjaa. Tarinan kertoo Hayat, pakistanilaisperheen Yhdysvalloissa asuva poika. Tarinan alussa hän luouu islamista ja tuntee painon nousevan harteillaan. Sitten hän siirtyy varhaiseen murrosikäänsä ja siihen, miksi islam on ollut hänelle sellainen taakka.

Hayatin Mina-täti tuli Pakistanista pakoon vaikeaa avioliittoaan. Hän sädehti, niin Hayatista tuntui. Mina opettaa Hayatille islamia, mutta kirjan mittaan käy ilmi, että Minan islam on muuta kuin se kankea kirjauskonto, jota pakistanilaisseurakunta harrastaa. Tosin ei Hayatin perhe - hänen isänsä juo viskiä, pettää vaimoaan "valkoisten naisten" kanssa eikä koskaan käy moskeijassa. Hayatin äiti on katkera nainen. 

Mina saa Hayatin ensin sisäistämään islamin, sitten moskeijaväki karkottaa hänet. Kiinnostavaa on, että vaikka kirjan tapahtumapaikka on Yhdysvallat, ainoat kristityt ovat ne Hayatin isän "valkoiset naiset" (yksi heistä vilahtaa kirjassa ja osoittautuu eirttäin miellyttäväksi). Varsinaiset uskontokeskustelut käydään islaminuskoisten ja juutalaisten välillä - Mina rakastuu juutalaiseen Nathaniin.

Mina on ymmärtääkseni suuflainen - islamin mystinen haara. Vaikka luulisi, että on tylsää lukea kirjaa, jossa kiistellään islamin eri haarojen ja juutalaisuuden välillä, niin asia ei ole ollenkaan niin. Kirjan ihmiset ovat eläviä, eläviä, ELÄVIÄ. Niin harvoissa kirjoissa näin voi sanoa. Voin tunnustaa, että rakastuin moneen henkilöö, en vain Minaan, vaan jopa Hayatin vaimoaan pettävään isään puhumattakaan Nathanista, Minan juutalaisrakastetusta. Ei ihme, että Hayat heti alussa tunnustaa rakastuneensa itse juutalaistyttöön.

Ja Mina on pyhimys - ei siinä mielessä, että hän seisoisi sädekehä päänsä päällä katsomassa hartaasti ylös, vaan samassa mielessä kuin varhaiskristilliset pyhimykset, ihmisiä, jotka seuaavat Jumalaansa (ja ovat aika epämukavia tosielämässä).

Upea, upea kirja.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti