Emma Bull: War for the Oaks

Tämä oli Emman esikoiskirja ja rakastuin siihen heti. Valitettavasti seuraaviin kirjoihin en sitten rakastunutkaan.

Kirja on 80-luvulta, siinä ollaan Minneapolisissa. Pop-yhtyeen laulusolisti Eddie törmää koiraan, joka muuttuu mieheksi, joka muuttuu...  no, joka tapauksessa kyseessä on klassinen haltiahahmo phouka. Haltiamaailma käy sotaa vastamaailmaansa vastaan Minneapoliksesta. Taistelukentälle tarvitaan kuolevainen, muuten sota jatkuu loputtomiin, kuolleet heräävät henkiin ja kaikki alkaa alusta. Kuolevainen taistelukentällä tekee jutusta todellisen. Haltiat haluavat myös, että kyseinen kuolevainen on joku, jolla on erityisiä kykysä -mieluiten taiteellisia. Eddi valitaan. Hänen ja phoukan suhteet ovat lievästi sanoen elohopeamaiset.

Vaikka en pop-musiikkia rakasta enkä harrastakaan, ymmärrän riittävästi perustettavaa yhtyettä - "Eddi and the Fey" - seuratakseni tilannetta, ja tunteet ja tilanteet (ja huumori) ovat tehneet kirjasta erään suosikkini, jonka olen lukenut useasti uudelleen. En tiedä, onko siitä otttu uusintapainoksia. Omani oli todellakin esikoispainos, kirjoitin jopa uhkarohkeasti kirjailijalle, jonka vastaus oli "Wow!" Siis ei vain se, että hän sai lukijakirjeitä, vaan että yksi tuli etäisestä maasta nimeltä "Finland". Olen vieläkin ilahtunut.

Tsheljabinskin meteori

Arthur C. Clarke: Jumalan moukari

Osuipa sopivaan saumaan tämä Clarken vuoden 1993 asteroidikirja. Ensin iski meteori ja sitten pelättiin asteroidia ja kaiken huipuksi tulivat huhut, joiden mukaan Venäjän ohjus pudotti meteorin/asteroidin. Joku keskustelupalstalla jopa väitti ihan Clarken kirjan mukaan, että venäläiset osuivat asteroidiin, joka halkesi kahtia, toinen puoli ohitti Maan ja toinen putosi Tsheljabinskiin.

Jos nyt unohdetaan keskustelupalstat, niin Clarken kirja on valitettavasti leipätekstiä. Henkilöt ovat paperinukkeja, kirjassa on melko paljon melko puuduttavaa rupattelua Maan ja planeettojen tulevaisuudesta, politiikkaa, uskontoa ja sen sellaista ja poikien seikkailuromaani-tyyppistä Avaruusvartio-tarinaa. Yllättävä tarinakäänne oli se, että uskonlahko torpedoi asteroidin tuhon, koska he halusivat räjäyttää Maan ja mennä kaikki taivaaseen.

Onneksi Clarke on sentään kirjoittanut aivan luettaviakin kirjoja, joita hellin ja luen uudelleen.

Jeanette Winterson: Aikamyrsky

Winterson on kirjoittanut nuorisoromaanin. Ei hänen tavallista hämmentävää tasoaan, vaan oikeastaan aika normaali kuvio. Silver-tyttö on menettänyt vanhempansa oudoissa oloissa, asuu vanhassa talossa, hänestä "huolehtii" hyvin inhottava täti, ja häntä jahtaa kaksi superpahista, joilla on yliluonnollisia kykyjä ja jotka haluavat jotakin, jota kutsutaan "ajanottajaksi". Ja Silverin apuna on nuori urospuolinen yksilö. Mikä muu on uutta?

Toisaalta kirjassa käydään läpi useita nykyfysiikan teorioita ilman, että se kuulostaa opettavaiselta, päädytään menneisyyteen, Linnunradan toiselle puolelle ja jopa mustaan aukkoon. Kaikki kelvollisella vauhdilla. Ja lopussa otetaan kantaa multiversumi-ideaan.

Ei hasumpi kirja kenellekään, joka on scifi-mielinen ja arviolta 10-16-vuotias.

Jack Higgins: Kostoisku

Viitaten aikaisempiin Higgins-arvosteluihini lisään seuraavat hajahuomiot: Yhdysvaltojen presidentti on kirjoissa kuvitteellinen Jack Cazalet; sen sijaan Britannian pääministeri on kulloinenkin pääminiseri ja Venäjän presidentti on aina Vladimir Putin.

Venäläiset yrittävät aina murhata kaikkia Higginsin tärkeitä henkilöitä, mutta nämä poikkeuksetta voittavat ottelun (nilkkakotelot ovat muotia; miten hemmetissä sellaisen piilottaa mies nilkkaansa sukan ja istuessa ylös nousevan housunpuntin väliin). Sitten venäläiset vaihtavat puolta, koska he viihtyvät niin tavattomasti Lontoossa.

Jos IRA-mies on Higginsin hyvien puolella, niin joko hänelle on valehdellut pappi (kuten Sean Dillonille - pidän Dillonista, koska hän vapaa-aikoinaan käy Dorchester-hotellin pianobaarissa soittamassa swingiä) tai kaveri on liittynyt IRAhan, koska konnamaiset protestantit ovat raiskanneet ja tappaneet kauniin feeniläistytön, jolla on musta tukka ja siniset silmät ja joka oli neitsyt. Konnamaiset protestantit ovat poikkeuksetta paitsi joukkoraiskaajia, myös huonohampaisia, rasvatukkaisia, juovuksissa ja heillä on acne ja pahanhajuinen hengitys. Loppuselvityksessä heidät tapetaan, kuten oikein onkin. Tämä oikeuttaa kyseisen IRA-miehen rupeamaan asekauppiaaksi Marokkoon. Ne IRA-miehet, joilla ei ole sellaista henkilökohtaista syytä, Sean Dillon kavereineen ampuu pinoon tai ainakin murskaa heidän polvilumpionsa.

Ihan hilpeää luettavaa, kunhan muistaa jättää aivonsa narikkaan.

TV-sarja "Kahden kerroksen väkeä"

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Olen usein ihmetellyt, mitä takoittaan termillä"lukuromaani". Eivätkö kaikki romaanit ole tarkoitettu luettaviksi? Nyt luulen ratkaisseeni arvoituksen. Jos kirjasta ei voi sanoa oikein mitään, se nimetään "lukuromaaniksi". Tämä "Paluu Rivertoniin" on sellainen.

Otsikkokuvana on kuva TV-sarjasta "Kahden kerroksen väkeä". Kirjailija Kate Morton on maininnut sarjan yhtenä lähteistään, ja sen huomaa. Romaanin hovimestari esimerkiksi on kuvattu hyvin erilaisena kuin kuin TV-sarjan herra Hudson, mutta lukiessa Hudson on se, joka mieleen nousee - ja sama koskee muitakin romaanin henkilöitä. Tähän on syy. Yksikään romaanin henkilöistä ei elä.

Kertoja on 98-vuotias kartanon entinen sisäkkö ja sittemmin kamarineito. Tapahtumasarja alkaa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja loppuu joskus 1924 (tai oikeasstaan 30-luvulla).  Koko ajan viittaillaan johonkin järkyttävään tapahtumaan, jonka vuoksi jaksoin rämpiä läpi kaikki 600 sivua, ja sitten homma loppui tussahdukseen. En aio paljastaa  "jännityskohtausta", vain sen, että kaikki toimivat niin typerästi kuin mahdollista. Lievästi sanoen tuskastuttavaa.

Sitten henkilöiden loppuelämä meni mahdollisimman epäuskottavasti. Ainoa vähän kiinnostavampi henkilö on Grace 98-vuotiaana, hyvin ärhäkkä vanha rouva. Enemmän häntä ja vähemmän kahden kerroksen väkeä, niin kirjasta olisi jotakin tullutkin. Olen lukijanurallani ennenkin haaskannut aikaa 600 sivun lukemiseen, mutta näin tyhjää oloa on harvoin jäänyt.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Nuortenkirja, johon keski-ikäisetkin vöyhääntyvät. En siis ole ainoa.

Tässäa vampyyritulvassa on upeaa, että joku on kehittänyt aivan uusia fantasiaolentoja - faunoidit, joissa on osa jotakin eläintä. Ei ulkomuodossa, joka on ihmisen, vaan ominaisuuksissa. 

Naispäähenkilö Unna on 16-vuotias skeittaaja, jolle valkenee, että hän on puoliksi orava. Paljastus tulee, kun hän tutustuu nuorten miesten porukkaan, joista jokainen on faunoidi. Miessankari on Rufus, tatuoitu kaksimetrinen, mustaan nahkaan pukeutunut, punaisilla rastoilla kruunattu henkilö, joka lisäksi on uskomattoman söpö. Nam. Enkä kerro, mitä eläintä hän edustaa.

Lisäksi jännitystä painetaan päälle metsästäjillä, jotka yrittävät kaapata faunoideja heidän energiansa takia. Lisää on onneksi tulossa - "Käärmeenlumooja" jää juuri jännittävään kohtaan. Unna menee lukioon tukenaan vain huomionkipeä harakka, kuten Rufus huolestuneena toteaa.

Kieli on sujuvaa eikä yritä olla mitään "nuorisokieltä". Erotiikkaa on, mutta jossakin määrin häveliästä - aktia ei pukata väkisin lukijan silmille.

Olisi kiinnostavaa saada aidon 16-vuotiaan lausunto?

Jack Higgins: Tappotanner

Jack Higginsin lukeminen on kuin lakritsia söisi; siitä ei pääse eroon, mutta yksi lakritsanpala on samanlainen kuin toinenkin. Taas kerran "Tappoanner"-kirjassa toistuvat tutut kuviot. Tällä kertaa juonia lkaa, kun puoliksi arabi, puoliksi englantilainen 13-vuotias Sara kaapataan ja viedään isoisänsä luo Lähi-Itään naitettavaksi serkulleen Husseinille, joka tunnetaan lempinimellä "Jumalan vasara". Isoisä pistää tytön jalkarautoihin ja siirrättää tämän sittemmin toiseen sukuhaaraan Qatariin (Higginsin versio Jemenistä tai vastaavasta paikasta).

Lähinnä kiinnostava hahmo on Hussein, joka ei ole erityisen uskovainen, hän vain pitää sotimisesta, ja on ilmeisesti enemmän tai vähemmän rakastunut Saraan. Huonostihan se päättyy. Tyttöä vapauttamaan lähtevät tutusti entinen IRA-tappaja Sean Dillon ja lontoolainen gangsteri Billy Salter. Sitten tapetaan melko reipashenkisesti arabeja, tuodaan Sara takaisin Englantiin, jatketaan tappamalla entisiä IRA-miehiä (nähdäkseni Sean Dillonin henkilökohtainen ennätys - kuusi miestä saman illan aikana), nahistellaan venäläisten kanssa  ja juodaan samppanjaa ja Bushmills-viskiä. Lopulta hoidellaan myös arabien yritys kaapata Sara vielä kerran.

Minua aina kummastuttaa, että kerran toisensa jälkeen Qatarin satamassa pitäisi tehdä meriarkeologisia kaivauksia, kerta toisensa jälkeen Dillon ja Salter pääsevät sukelluspukuihin asti ja päätyvät sitten vaihtelun vuoksi tappamaan arabeja veden alla ja joutuvat poistumaan - ja brittiarkeologi otta heidät silti aina yhtä ilahtuneesti vastaan. Eivät historialliset kaivaukset sillä tavoin edisty.

Ja miksi ihmeessä jokaisen venäläisnaisen etunimi on Greta?