tiistai 29. tammikuuta 2013

Dean Koontz: Näkijä


Dean Koontz on kirjoittanut useita kirjoja, joista pidän paljon. Vieläkin enemmän hän on kirjoittanut aivan silkkaa huttua. 

"Näkijä" kuuluu siihen sarjaan, jonka valmistelutyöstä kuvittelen seuraavaa kohtausta:

Rouva Koontz tulee sanomaan: "Dean, sähkölasku on erääntymässä ja shekkitili alkaa olla tyhjä." Dean vastaa: "Kultaseni, älä huolestu. Menen nyt työhuoneeseeni ja alan kirjoittaa. Huomenna on uusi kirja kustantajalla." Ja seuraavana aamuna on "Näkijä" kustannusvirkailijan käsissä.

Käsittääkseni TV:ssä on jokin sarja, jossa käytetään "Näkijän" ideaa: selvänäkijä ottaa yhteyttä poliisiin ja paljastaa yksityiskohtia murhasta. Toimitaan yhteistyössä ja kas - murhaaja paljastuu. Kuvioissa on myös näkijän aviomies, joka aina herätetään inhottavaan aikaan aamuyöstä. Kirjassa ollaan sentään hieman mutkikkaampia. Selvänäkijä on kokenut traumaattisen raiskauksen 6-vuotiaana. Hän ei muista itse tapauksesta mitään, mutta naapurin mies pidätettiin ja teki itsemurhan. Kokemuksen jälkeen näkyjä alkoi ilmestyä. Maryn tukena on häanen vanhempi veljensä, kirjan alussa Mary on mennyt naimisiin ja miehet ovat toisilleen mustasukkaisia. Ja sitten Mary alkaa nähdä näkyjä tapetuista  nuorista naisista. Siitä sitten mennään tasaista tahtia ennalta arvattavaan loppuun - jompikumpi miehistä on pahis.

Tämä olisi sopiva junamatkakirja, jonka voisi heittää matkan lopussa roskikseen.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Charlotte Brontë: Shirley


Joitakin kirjoja on mahdoton arvioida vain kirjoina. Täytyy ottaa huomioon kirjailijan elämäkerta, ympäristö ja muut kirjat.  Brontët ovat sellaisia kirjailijoita ja heidän kirjansa sellaisia kirjoja. Ärsyttävää.

Joka tapauksessa "Shirley" on sellainen kirja. Sitä on vaikea lukea muistamatta, että se on Charlotten ensimmäinen kirja (tai no, suunnilleen) ja ensimmäisiä yritelmiä englantilaisessa romaanikirjallisuudessa. Kun kirjaan on sijoitettu belgialainen tekstiilitehtailija Yorkshireen Napoleonin sotien aikaan, on pidettävä mielessä, että Charlottella oli mielessään oma belgialainen onneton rakkautensa. Useat henkilöhahmot ovat varmasti suoria kuvia (tai karikatyyrejä) hänen tuntemistaan henkilöistä, esimerkiksi kirjan apulaispapit ja luullakseni myös ikäneidot. Ei ihme, että Charlotte unohtaa koko ajan kirjoittavansa romaania ja purkautuu tekemään pamflettia köyhien ja/tai naimattomien naisen asemasta. Loppujen lopuksi Charlotte ja hänen sisarensa olivat täsmälleen kirjan ikäneitojen asemassa eivätkä edes kauniita, mikä kaikissa Charlotten kirjoissa tulee esiin - kaikki hänen sankarittarensa kärsivät ulkomuodon puutteestaan. Eivät tietenkään tämän kirjan Shirley ja Caroline, mutta monet muut.

Yorkshiren tehtailijoiden ongelmat ja kutojakapina olivat ilmeisesti Brontë-sisarusten aikana paikallisten perimätarinoiden aihetta ja Charlotte on ammentanut suoraan sieltä. Muun muassa tilallinen herra Yorke esiintyy myös kirjassa "Professori". "Shirleyn" Yorken Jessie ja hänen sisarensa olivat Charlotten kouluajoiltaan tuntemia tyttöjä kuolemaansa myöten. Tämä kaikki tekee kirjasta tilkkutäkkimäisen ja hankalasti kokoon kasatun teoksen.

Miksi sitten lukea sitä? Koska siinä on jaksoja, jotka ovat erinomaisen eläviä, mieleen jääviä ja liikuttavia. Carolinen sairaus on selvästi eletty - sydämen pohjia myöten. Caroline parani, mutta Charlotte on seissyt rakkaiden sisartensa sairasvuoteiden äärellä ja nähnyt heidän kuolevan. Kummankin sankarittaren rakkaustarinat ja niiden ratkeaminen on koettu ja tunnettu erittäin elävästi, erityisesti ylpeän Shirleyn kesyttäminen. Monet sympaattiset hahmot, kuten kirkkoherra Hall ja kutomatyöläinen Farley pehmentävät pohjaltaan kiukustunutta otetta.

Haltioituneet maisemakuvaukset olivat kirjoittamisajankohtana normaalia tyyliä; kärsin ja hyppään yli.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Lars Kepler: Hypnotisoija


Vaihteeksi ruotsalainen dekkari, jossa ei podeta flunssaa ja ruikuteta (vaikka kyllä otetaan ruotsalaisperinteen mukaista avioeroa). Lars Kepleriä ei ole olemassa; kyseessä on aviopari Ahndoril. Se ehkä selittää tasapainon yksityisen ja murhapuolen välillä. Vai onko tämä sovinistinen/feministinen huomautus?

Ruotsalaisissa poliisisarjoissa pitää ilmeisesti aina olla kiintiösuomalainen, joka on jotenkin outo, vanhaa suomalaista noitaperinnettä. Keplerin suomalainen, Joona Linna, on jopa pääpoliisi, jonka pehmeään suomalaiseen aksenttiin viitataan koko ajan. Epänormaali suomalainen, hänellä on ällistyttävän monipuolinen kielitaito, muun muassa espanja ja - mahdollisesti Joona on Lapista - saame.

Kirjan rakenne on kiinnostava. Tarinan alussa on perheen joukkomurha, jossa ainoaa vaikeasti henkiin jäänyttä pitäisi kuulustella hypnoosissa, koska yksi tytär on kadonnut ja oletettavasti vaarassa. Paljastuu, että hypnotisoimaan taivuteltu lääkäri on kymmenen vuotta aikaisemmin luopunut siitä osasta praktiikkaansa jonkin skandaalin vuoksi, ja keskellä kirjaa siirrytään juuri siihen skandaaliin. Sen jälkeen päähenkilö tuntuukin olevan se hypnotisoija. Kiintoisaa.

Jos verta kaipaa, niin täältä löytyy; en ihan heti muista toista dekkaria, jossa olisi kuoltu samalla vauhdilla ja innostuksella kuin tässä. Toistaiseksi päätän olla mieltynyt ja hakea lisää kirjailij(a/oide)n tuotantoa.

torstai 17. tammikuuta 2013

Tea Obrecht: Tiikerin vaimo


Kirjan takakansi mainosti perinnetarinoita, tiikerin vaimoa ja kuolematonta miestä, jotka todella ovat hyvin tärkeitä tarinassa. Sen sijaan pääasia on jäänyt mainitsematta. Kirja käsittelee Jugoslavian eri sotia ja niiden jälkeisiä traumoja.

Kertoja, nuori lääkäri nimeltä Natalia, on mennyt ystävättärensä kanssa rokottamaan orpokodin lapsia. Hän saa puhelinsoiton. Hänen isoisänsä, elämän tärkein hahmo, on kuollut - ja vieläpä lähellä hänen sen hetkistä olopaikkaansa. Natalia muistelee isoisäänsä, tämän kertomia tarinoita ja myös Jugoslavian elämää ja tilannetta. Ainoa kirjassa mainittu valtakunnan raja on Romanian, mutta "meikäläiset" ja "teikäläiset" tulevat esiin, samoin sodissa kuolleet hyvin yllättävissä ja arkipäiväisissäkin tilanteissa - orpokodin lähellä on kulkijaporukka, joka kaivelee viinitarhassa, ja he etsivät sinne haudattua sukulaista, joka sairastuttaa lapset, ellei häntä haudata kunnolla. Kuoleman syy paljastuu tarinan mittaan, samoin orpokodin mukavien pitäjien elämänkohtalot, Jugoslavian puitteissa arkipäiväiset, täällä muualla puistattavat.

Samalla sovitetaan tarinaan isoisän kertomukset tiikerin vaimosta ja kuolemattomasta miehestä. Pidin kuolemattomasta miehestä erityisen paljon - muun muassa siksi, että idea Kuoleman veljenpojasta on tunnettu myös suomalaisessa tarustossa. Tunnustan, että ensin tuskastuin - taas yksi vampyyri  - ja juuri siksi hillitty ja kohtelias kuolematon mies oli niin erityisen miellyttävä tuttavuus. Tiikerin vaimo on surullinen tarina ja päättyy onnettomasti, kuten kunnon perinnetarinan oikeastaan kuuluukin päättyä.

Hämmästyttävän hyvin rakennettu kirja. Tarinat lomittuvat keskenään sujuvasti ja juohevasti. Loppu on mytologinen. Hyvää luettavaa.

lauantai 12. tammikuuta 2013







Giancarlo Manfredi ym: Ukkostuuli


Manfredin sarjakuvakirja on yhdistelmä lännenseikkailua ja vähän kaikkea muuta. Ensimmäisessä suomennetussa osassa on kolme jaksoa, lisää luultavasti seuraa.

Alussa on räjähtäneen junan tapaus. Juna on kuljettanut ammustarvikkeita linnakkeesta toiseen. Yksi mies on selvinnyt hengissä muistinsa menettäneenä. Hänet pelastaa sioux-heimon vanha shamaani, joka hakee seuraajaa. Hän saa nimekseen Ukkostuuli.

Chigagossa lehtimies, lempinimeltään Poe, jäljittää hämäräperäisen liikemiehen toimia. Hän tapaa lännessä Ukkostuulen. He törmäävät kaikenlaisiin outoihin tapauksiin, kuten aavelinnakkeeseen, autiokapunkiin ja vanhukseen, jolla on hirviöpoika. Myös oopiumiluolat ja muut 1800-luvun vakituiset kuviot tulevat tarinassa esiin.

Juttu olisi hyvinkin viihdyttävä, jos kustantaja ei olisi ollut niin pihi. Kirjat on tehty kuvituksen laatuun nähden liian pieneen kokoon ja huonolle paperille; tuloksena on vaikeasti luettava teksi ja suttuinen kuvanlaatu. Vahinko; piirrostyyli tuo mieleen Petri Hiltusen ja olisi upeasti edukseen A4-kokoisena.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Marilyn ja Maf


Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe


O'Hagan antaa puheenvuoron hyvin sivistyneelle koiralle, jonka Frank Sinatra lahjoitti Marilyn Monroelle 60-luvun alussa. Marilyn antoi koiralle nimeksi Mafia Honey. Mafin sivistys on huikeaa; hän itse väittää, että oppii kaiken niiden ihmisten mielestä, jotka koskettavat häntä.

Yleensäkin kirjassa kaikki eläimet puhuvat. Muurahaiset siteeraavat kuorossa Marxia, keittoon pudonnut kärpänen puhuu Schopenhauerista ennen kuin hukkuu; luteiden sukunimi on Karamazov. Kaikki kissat käyttävät runomittaa, mutta rotta puhuu kuin karkea duunari. Tässä seurassa ihmiset yrittävät olla hyvin sivistyneitä, mutta toiseksi jäävät. Tietenkään ihmiset eivät kuule eläinten taustakuoroa ympärillään.

Marilyn on älykköinä esiintyvien ihmisten keskellä epävarma ja hämmentynyt, vaikka hän ei - Mafinkaan mielipiteen mukaan - ole yhtään muita tyhmempi; hän vain antaa hämätä itseään. Ero Arthur Milleristä on jättänyt jälkeensä joukon kirjoja, joita Marilyn ei koskaan ota edes käteensä (paitsi kun häntä valokuvataan). Sen sijaan hän kuljettaa mukanaan ja lukee venäläistä romaania, joka puolivälissä kirjaa paljastuu Karamazovin veljeksiksi. Se taitaa jäädä Marilyniltä loppujen lopuksikin kesken.

Mafin mukaan Marilynillä ei ollut suhdetta presidentti Kennedyn kanssa (eikä Bobbya mainita kuin kerran, jonkun siteeratessa keskustelua Martin Luther Kingistä). Frank Sinatra oli se mies, jonka rakkautta Marilyn kaipasi, ja kun Sinatra sai monumentaalisen raivokohtauksen Kennedyiden laiminlyödessä häntä - melkoinen kohtaus muuten - ja kutsui Marilyniä halvaksi huoraksi, jokin Marilynissä murtui. "Hän oli koko ikänsä odottanut miestä, jolla olisi ollut kylliksi mielikuvitusta rakastaakseen häntä", Maf haukahtaa.

Marilynin kuolemasta Mafilla ei ole sanottavaa; hän katselee kirjan lopussa televisiosta, miten Marilyn laulaa John Kennedylle syntymäpäivälaulua. Vertauskuvallisesti television kuva on rakeinen ja mustavalkoinen; Marilyn hajoaa pikseleiksi ja häipyy.

Humoristinen ja hauras, ironinen ja epäuskottava kirja kuten Marilyn itsekin.



torstai 3. tammikuuta 2013

Giorgio Faletti: Minä olen Jumala


Alkuun arvostelijan sitaatti: "Yhtä hyvin tämän voi sanoa suoraan - tämä on yksi jännittävimmistä rikosromaaneista mitä olen koskaan lukenut." (Gottlands Allemanda)

Sitaatti siksi, että olen harvinaisen eri mieltä. Minusta kirja ei ole rikosromaani ollenkaan. Se on kirja, jossa tehdään rikoksia, mikä on aivan eri asia. Rikosromaaniksi juonessa vedetään luvattomasti oikopolkuja, yhteensattumat putoilevat henkilöiden syliin, juoni on uskomaton ja loppukohtaus kerrassaan tolkuttoman uskomaton. Siis rikosromaaniksi.

Toisaalta kirja on romaani hyvästä ja pahasta, oikeudenmukaisuudesta, kostosta ja vihasta, armosta ja Jumalasta. Lisäksi kirjassa on heti havaittava romanssi - kun naispoliisi kohtaa miehen tumman, läpitunkevan katseen, jonka täyttää pohjaton suru, niin tilanne on selvä, vai kuinka? Lisäksi teema kerrotaan heti alussa - eräs henkilöistä kertoo tarinan, jonka cherokeeintiaani kertoo pojanpojalleen. Tarinan mukaan jokainen joutuu käymään elämänsä pahimman taistelun kahta sutta vastaan, jotka ovat hänen omassa sisimmässään - toinen edustaa kaikkea hyvää, toinen kaikkea pahaa.
- Isoisä, kumpi susi voittaa?
- Se, jota ruokit enemmän.

Tältä pohjalta juoni on aivan aiheellinen (joskaan ei vieläkään uskottava) ja loppukohtaus suorastaan välttämätön.

Ja kirja erittäin luettava.