Lee Child: Epäilty

Pidän kovasti Lee Childin äijäkirjallisuudesta, mutta tunnustaa täytyy, että toiset kirjat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Tämä viimeksi suomennettu (mistä hemmetistä suomennoksen nimi on tullut - alkuperäinen nimi on The Affair) on siitä huonommasta päästä. Lähinnä tuntuu olevan kyseessä idea sitoa Reicherin liikkeelle lähtö hänen sotilaspoliisiuraansa. Kirjassa on useita henkilöitä, jotka esiintyvät aikaisemmissa kirjoissa (ja Reicherin myöhemmällä aikajanalla) ilman muuta varsinaista olemassaolon oikeutta.

Tarina on sijoitettu Mississippiin, jossa on pikkukaupunki, sotilastukikohta ja oudosti murhattu nuori valkoinen nainen. Reicher lähetetään peitetehtävässä tukemaan sotilastukikohtaan lähetettyä sotilaspoliisia, koska eräs epäilty on tärkeän senaattorin poika. Epäilyksiä levitetään joka suunnalta pikkukaupungin naissheriffiä vastaan; hän on ennen ollut merijalkaväessä. Lee Child vihjailee väriongelmiin yleensäkin vain varovasti; tässä kirjassa valkenee, että kaupungissa on jo surmattu kaksi kaunista nuorta naista samalla epätavallisella tavalla, mutta molemmat olivat mustia; mellakka nousi vasta valkoisesta naisesta. Ja naissheriffi on tietenkin varsinainen "southern belle",  jolla on vyötärö, jonka ympäri Reicher saa kätensä ylettymään.

Juoni, muuten, on täynnä reikiä, joista menisi hevonen hattu päässä. Ärsyttävää. Jos ette ole lukeneet Reicher-kirjoja, älkää aloittako tästä. Ja jos olete, lukekaa jokin niistä aikaisemmista uudelleen mieluummin kuin "Epäilty".

Jane Seymour Hans Holbeinin kuvaamana

 

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Thomas Cromwell on yhä enemmän kuningas Henrikin virkamies ja papereiden ja oikeusjuttujen ympäröimä (jatkoa kirjalle Susipalatsi). Hän on menettänyt perheensä lukuunottamatta Gregory-poikaa, joka on kiistatta pettynys isälleen: kiltti, kuuliainen, hyvä hovimies, mutta tyhmä kuin vasemman jalan saapas. Hovissa jaksetaan herjata Cromwellia hänen alhaisen sukuperintönsä vuoksi. Hän nielee horjumatta kaiken, muta ei unohda  mitään. Kun Henrik haluaa päästä eroon Anne Boleynista ja Cromwell loihtii tyhjästä aviorikossyytteitä, kaikki syytetyt ovat miehiä, jotka aikoinaan pilkkasivat ja loukkasivat kardinaali Wolseytä, josta Cromwell yhä näkee unia.

Kirjasta käy ilmi, miten Cromwell irtautuu ihmisistä, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä. Katariina Aragonialaisen hän tapaa tämän kuolinvuoteella. Ainoa ystävä on Hapsburg-keisarin lähettiläs Chapuys, jonka kanssa hänellä on poliittinen erimielisyys. Nuoret miehet Cromwellin taloudessa muuttavat muualle ja perustavat oman perheen.

Anna Boleyn suorastaan fyysisesti liukuu pois Cromwellin maailmasta; kun Anna joutuu Toweriin hän "valuu käsien läpi maahan kuin vesi" pudotessaan polvilleen maihinnousulaiturille. Jane Symouria Cromwell luonnehtii Chapuysille tämän kysyessä, mitä Henrik tytössä näkee: "Hän on tyhmä. Se on Henrikistä lepuuttavaa." (Ei muuten pidä paikkaansa; Jane saa harvoin suunvuoron kirjassa, mutta osoittautuu joka kerran harvinaisen salaälykkääksi ja ironiseksi nuoreksi naiseksi - aikaisemmin Cromwell oli hänestä viehtynyt, mutta luovutti, kun kuningas kiinnostui tytöstä.)

Kirja on täynnä syvää pessimismiä, jota tuntee mies, joka on ollut optimistinen ja päättäväinen, mutta on joutunut itsevaltiaan pyöveliksi. Vanha Cromwell näkyy esimerkiksi kohdassa, jossa ensimmäinen "tunnustus" kiristetään Annaan rakastuneelta luutunsoittajalta; hänet suljetaan yöksi joulukaappiin, jonka hän uskoo olevan täynnä haamuja. Kohtauksen jälkeen Cromwell käskee hävittää riikinkukonsulista ehdyt enkelinsiivet, joita hänen Grace-tyttärensä oli rakastanut, mutta joista on nyt tullut haamujen ilmentymä. Toinen karmiva kohta on Ranskasta tuotu pyöveli, joka vakavasti selittää, miten hän aikoo katkaista Annan pään niin, että syntyy mahdollisimman vähän hämminkiä ja tuskaa mestattavalle. Tyypillistä tälle kirjalle; ammattimies tekee työnsä eikä pohdi sen merkitystä.

En tiedä, odotanko vai pelkäänkö kolmatta osaa. Kuvaus synkkenee, mutta näistä ihmisistä on vaikea irtautua.

Clive Cussler & Justin Scott: Vakooja

Jo kolmas Isaac Bell -kirja suomeksi. Ensimmäinen oli erinomainen, toinen maistui hiukan toistolta ja nyt alkavat olla eväät lopussa. Vahinko. Kirjat on sijoitettu 1900-luvun alkuun, jolloin miehet olivat sankarillisia, konnat konnamaisia ja naiset kaunottaria.Sankari Isaac Bell on Van Dorn -yksityisetsiväyhtiön paras mies (Pinkerton esikuvana). Hän on pitkä, vaalea, komea ja pukeutuu aina valkoisiin paitsi silloin, kun esiintyy valepuvussa. Hän kantaa Derringeriä hatussaan, Coltia ja Browningia varapatruunoineen taskuissaan ja kultarahoja hän loihtii esiin aina tarvitessa.

Näin naisena on pakko todeta, että tosielämässä hänen takkinsa istuisi melko huonosti - kaikki se rauta taskuja venyttämässä. Lsäksi hän olisi melko nuhruinen näky - höyryveturien aikakaudella ei voi seikkailla pitkään kokovalkoisissa. Mutta ei - hänhän on sankari, ja 1900-luvun alussa sankarit säilyivät tahrattomina.

Hänen morsiamensa Marion on myös huikaiseva - oljenvaalea tukka, korallinvihreät slmät (korallinvihreät? No olkoon), pitkä ja mykistävän upeasti pukeutunut.

Lisäksi kirjoissa on kultakuume, rautatien rakennus länteen, San Franciscon maanjäristys (ensimmäisissä) ja kansainvälisiä vakoojia riesaksi asti tässä kolmannessa osassa. Ja kaunottaria; valitettavasti Isaac niittasi tulevaisuutensa Marioniin heti alussa, hänellä olisi tarjolla naisia joka osassa. Ai niin, oopiumiluolia ei myöskään saa unohtaa.

Kävihän jo selväksi, että kyseessä ovat kunnon vanhan ajan seikkailukirjat, joissa sankari voi hypätä täyttä vauhtia kiitävästä junasta tai tapella sukellusveneessä ja sen jälkeen pudistaa pölyt takistaan ja jatkaa kuin ei mitään?

Olen huvittunut myönteisellä tavalla. Mukavaa tulla aina väliin kunnolla vedätetyksi aivot narikkaan -tyyliin.

Juha Vakkuri: Afrikan ympäri

Afrikkalaisia puskatakseja

Vakkurin "Afrikan poikki" oli miellyttävää luettavaa. "Afrikan ympäri" on lisää samaa. Soisin afrikkalaisia vihaajien lukevan tämän kirjan - ei silti, eivät heidn mielipiteensä minnekään muutu. Vakkurilla on kuitenkin todella monivuotinen ja monipuolinen kokemus maanosasta, in että jos hän toteaa afrikkalaiset lämpimiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi ja erittäin rehellisiksi, niin minä ainakin vakuutun.

Tietenkään kuvaa eivät huononna huolella kuvatut tinkimiskohtaukset, joista Vakkuri useimmiten selviää letkeästi ja jotakuinkin kunnialla - minkä jälkeen hän usein antaa vastaväittäjälle vhn ylimäräistä ja jättää jälkeensä ilahtuneen ja kiitollisen miehen, useimmiten puskataksin kuljettajan tai kyydin järjestelijän.

Vertailin koko ajan kirjaa tunnetun matkailijan Paul Therouxin Afrikka-kirjaan "Dark Star Safari" Kunnialla Therouxkin selviytyy, mutta suuremmalla pelolla ja epäluulolla. Siinä, missä 65-vuotias Vakkuri kantaa ikänsä levollisesti ja kunnialla, 60-vuotias Theroux jaksaa nipottaa afrikkalaisesta tavasta kutsua hänt vanhaksi mieheksi, vaikka se selvästi on trkoitettu kohteliaisuudeksi. Senköhän vuoksi Therouxille eivät naiset tehneet ehdotuksia kuten Vakkurille - vai onko amerikkalainen häveliäästi jättänyt kohdat pois? Vakkuri joka tapauksessa saa suorasukaisia tarjouksia ja ohtii, vetääkö jokin hänessä puoleensa erityisesti kalakauppiaita.

Vakkurin rakkaus afrikkalais-suomalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon tulee esiin sydämeenkäyvästi. Taas kija, jota suosittelen. (Valokuvat ovat tummia ja tuhruisia; luultavasti paino-ongema, koska värikuvat on painettu kirjaan mustavalkoisina. Pieni virhe.)

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi

Kirja on suoraa jatkoa "Krokotiilin keltaisille silmille". Edellisen kirjan kiltti sisar kirjoitti menestysromaanin eikä hänellä nyt ole rahahuolia. Hänen vanhempi tyttärensä, kaunis ja tunteeton Hortense, on painostanut äitinsä muuttamaan Pariisin hienostokaupunginosaan ja sittena itse noin vain häipynyt Lontooseen opiskelemaan muotisuunnittelijaksi. Kaunis ja häijy sisar Iris on masentuneena parantolassa, mutta ryhdistäytyy ja muuttaa sisarensa luo lupaa kysymättä. Iriksen aviomies puolestaan on rakastunut kälyynsä Josephineen. Ihmissuhteet ovat siis heti aluksi solmussa.

Lisäksi Pancol lisää vauhtia tarinaan. Nyt mukana on kaksi noitaa, mustaa ja valkoista magiaa harjoittavat. Kuollut mies lähettelee postikortteja. Lisäksi appiukolle syntyy vauva, joka tulee suoraan taivaasta ja muistaa keskustelunsa Mozartin kanssa. Pitäisi vielä mainita hienostotaloa vaivaava sarjamurhaaja - tai paremminkin asukkaita vaivaavat poliisit, jotka kehtaavat kuulustella heitä.

Toden totta - alkuun ihmettelin, miksi tapojeni vastaisesti sotkeuduin viihderomaanikirjailijaan Nyt olen koukussa. LIsää Pancolia!

Peter May: Poikkeuksellisia ihmisiä

Peter May on syntynyt Glascowissa ja asuu Ranskassa. Juuri niin tekee tämän kirjan päätutkija Enzo Macleodkin, entinen Skotlannin poliisin tekninen rikostutkija, tapahtuma-aikaan biologian professori Ranskassa - sotkuinen yksityiselämä on tilanteen syy. Hänen äitinsä oli italialainen ja isänsä skotlantilainen - "kuolettava yhdistelmä", sanoo Enzo.

Kirja on varsin hyvä aarteenetsintätarina. Enzo on tullut lyöneeksi vetoa, että pystyy rataisemaan yhden Ranskan seitsemästä ratkaisemattomasta murhamysteeristä. Kohteeksi tulee seitsemän vuotta aikaisemmin jäljettömiin kadonnut poliitikko, kun Pariisin viemärissä romahtaa yksi kattoholvi ja seinästä tipahtaa metallilaatikko. Laatikossa on pääkallo ja erikoinen kokoelma esineitä. Kallo kuuluu kadonneelle poliitikolle.

Enzo jäljittää esineiden vihjeiden perusteella uusille paikoille, joista löytyy lisää poliitikon osia ja uusia vihje-esineitä sekä joka kerran myös uusi mystisesti kuollut henkilö. Enzon apuna on melkoisen sekalainen amatöörijoukko ja loppukohtauksessa tehdään todellisia henkilökohtaisia sankaritekoja.

Harvinaisen hyvä ja vetävä kirja, kiinnostavia henkilöitä eikä jännite lopu kesken kaiken. Enzo on tavallaan hellyttäväkompuroija ja toisaalta taitava sankari ja apuporukallekin sattuu. Suosittelen.