Annuka Salama: Piraijakuiskaaja

Jatkoa "Kärmeenlumoojalle",  faunoidikirjalle. Unnamja Rufus (ja muu jengi) päätyvät Kaliforniaan. Siinä kohdassa alkoi tuntua, että kyseessä on teinimatkakirja, mutta onneksi olin väärässä. Loppukohtaus, josa Unna hylkäsi Rufuksen, sai ikääntyvän naisen itkemään kyyneliä. Äkkiä kolmas osa, ei Rufusta saa noin jättää - tällaista sankaria en ole tavannut sitten "Kotiopettajattaren romaanin"!

Totisesti, omaperäistä fantasiaa ja samalla iskevää nuorten kuvausta. Mistä nämä eloisat, raikkaat, uudet kirjailijat oikein tulevat? Satavat tähdistä?

M.J.McGrath: Lumipoika

Edie Kiglatuk on puoli-inuitnainen, joka on tukijoukkona ex-miehensä valjakolle Iditarodin valjakkokisaan. Hän on myös lainannut oman johtokoiransa valjakkoon. Edien huomio kiintyy muualle, kun hän tapaa ensin aavekarhun ja löytää sitten metsästä henkitalon, jossa on kuollut vauva. 

Seudulla on myös venäläisiä vanhauskoisia, joita aluksi epäillään vauvan kuolemasta. Sitten löydetään toinenkin kuollut vauva. Edie ei ole alaskalainen, joten häneen suhtaudutaan epäluuloisesti. Kun hän törmää myös venäläisiin nuoriin naisiin, soppa on valmis. Aluksi vaikuttaa siltä, että venäläiset tytöt eivät ole vanhavenäläisiä, vaan toimitettu prostituoiduiksi. Mutta miksi he kaikki ovat raskaina? Ja miksi talossa, jossa heitä pidetään, on niin paljon vauvansänkyjä?

Ja miksi Edien ex-mies kohtaa vastoinkäymisiä valjakkokisassaan? Edien johtokoirakin pitää viedä koirasairaalaan - jota sattumoisin pitävät vanhavenäläiset. Onneksi Edie löytää kahvilan nuoren naisen, joka ottaa koiran huostaansa, ja Edie voi jatkaa tutkimuksiaan. Ex-mies puolestaan jää ilman tukijoukkojaan, miesparka.

Melkoinen keitos koko juttu. Jotenkin liikaa sattumia kattilassa. Ilmeisesti McGrathilta on suomennettu aikaisempikin Edie-kirja, jossa tämä ryyppäsi rankasti. Inuit-todellisuutta yhdessä aavekarhujen kanssa?

Kelvollinen kirja, vaikka nämä alkuperäisasukkaista kertovat kirjat, joiden kirjoittajat ovat itse kaikkea muuta, ärsyttävät. Englantilainen antropologi tutkimassa alkuasukkaiden tapoja.

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin

Pancolin trilogia loppuu tähän kirjaan (vai loppuuko? neljäskin kirja sopisi ). Kirjasarjan mukavat ihmiset elävät edelleen ja tuskittelevat rakkauselämänsä kanssa. Olen harvoin mieltynyt niin vahvasti silkkaan viihdekirjasarjaan. Valitettavasti tämän kirjan lopussa tulee tunne, että kirjoittaja on hälyttynyt: "Jo noin monta sivua? Lopetetaan äkkiä." Sääli, loppukohtaus olisi vaatinut huolellisemman käsittelyn.

Joka tapauksessa henkilöt, oudot tapaukset, juonenkäänteet ja kaikki muut pitävät lukijan koukussa. Vauvaksi syntynyt Albert Einstein? Mustaa magiaa harrastava Pariisin esikaupungin noita (nyt puutun jo aikaisempiinkin osiin). Rikas nainen, joka intoutuu varastamaan rahaa sokean kerjäläisen lippaasta. Ja monta muuta juonenkäännettä (eikä unohdeta ensimmäisen osan 10 000 krokotiilia). Upeaa. Lisää tällaista.

 

Thomas Mann: Jaakobin tarina

Thomas Mannin sarjasta "Joosef ja hänen veljensä" ei ole otettu uutta painosta vuoden 1947 jälkeen. Vahinko. Sarja on kiinnostava uppoaminen Raamatun tarinaan - miten moni ietää, että Joosefilla oli 11 veljen lisäksi myös sisar?

"Jaakobin tarina" löytyy helpoimmin antikvariaateista  - se on sarjan alkuteos eikä kunnolla itsenäinen kirja. Jaakob "miettii tarinoitaan", joista koostuu hänen nuoruus- ja aviodraamansa. Joosef esiintyy jo. Monet tarinan osat ovat pelkkiä viitteitä, joita Mann kehittelee kolmessa muussa osassa. Kuitenkin monia juonen käänteitä tulee esiin myöhempää tarinaa tukevana - Joosefin äiti Raakel ei ole järin moraalinen henkilö varastaessaan isänsä kotijumalat, ja tämä piirre periytyy hänen pojalleen Joosefille. Jaakobin poikien neljä äitiä osoittavat, että Jaakobin syvä rakkaus Raakeliin ei estä häntä vierailemasta Leean ja kahden orjattaren vuoteissa. Nämä yksityiskohdat löytyvät myös Vanhasta Testamentista.

Mannin oma filosofia valtaa suuria osia kirjasta, mutta ei kannata hellittää - tarina on kiinnostava. Tosin vauhtia tulee kolmessa seuraavassa osassa. Ehdotn lukulistalle, jos joku jostakin löytää nämä kirjat.

Mifongin perintö

 

J.S.Merenmaa: Mifongin perintö

 

Varsin raikas fantasiasarjan aloitus, ja jopa Tampereelta. 

Normaali kuvio noin aluksi: sisäkansissa klassisesti kartta, maailmaa ollaan ikäänkuin pelastamassa, sankaritar on prinsessa, jota ollaan naittamassa, ja salaliittojoukkoakin piisaa. Sankarilla on kumppanillaan musta puuma.

Sitten valituksia; puuma ei tee mitään - ei puhu, ei ole telepaattinen, eikä kukaan edes kerro, miten se ruokitaan pitkillä merimatkoilla. Loppukohtaukseen koko jengi päätyy mystisesti juuri oikeaan paikkaan samaan aikaan, vaikka ei käy ilmi, miten niin onnekkaasti sattui.

Positiiviset puolet: sankari veljineen pitää antikvariaattia , paitsi sisar, joka on ruvennut merirosvoksi. Prinsessaa ei pelasteta avioliitosta, vaan hän päinvastoin joutuu jopa synnyttämään ikävälle ja konnamaiselle miehelleen kaksoset. Prinsessa on poikkeuksellisen ärhäkkä ja rettelöi erittäin modernin virkistävästi jopa sankarin kanssa. Konnat tekevät yllätyskonnuuksia, joita en aio paljastaa.

Todella piristävä tapaus, jonka toista osaa odottaa jännityksellä. Raparperia puutarhurikirjailijalta. Suosittelen myös aikuisille.

Muuten - vastoin tapojani luin kirjan ihastuttuani sen kansikuvaan. Kuva vastasi tarinaa. Ylistystä.

Lars Kepler: Tulitodistaja

Ärsyttäviä nämä Keplerit. Jännittäviä kirjoja, vetävä juoni, kiinnostava suomalaissyntyinen komisario Joona Linna (Lapista kotoisin?) -   ja niin nopeasti unohtuvia. Tuskin on kirjan sulkenut, kun jo miettii, mistä siinä oikein olikaan kyse.

Tällä kertaa tapetaan teinityttöjä. Yksi tyttö pakenee ja kaappaa epähuomiossa auton, jossa on pikkulapsi. Kova haku päällä, kuten kuvitella saattaa. Joona Linna ei saisi sekaantua, koska hänet on hyllytetty jonkin työvirheen vuoksi, mutta eihän hän malta pysyä erossa tapauksesta, joka sanoo hänelle jotakin. Ja kuten ennenkin, Joona Linna on oikeassa.

Hänen yksityiselämäänsäkin avataan jonkin verran. Hän on menettänyt soskus vaimon ja tyttären, ja nyt vihjataan menetyksen syihin. Peukut pystyyn Joonalle, toivoa on vielä, ainakin seuraavaan kirjaan asti -

Kyllä näitä lukee ja mielellään, mutta miksi ne eivät pysy mielessä? Liian ammattimaista kirjoitusta? Persoonallisuus puuttuu? Jokin vika tässä täydellisyydessä on.

A.H.Tammsaare: Kotiinpaluu

Tammsaaren kirjasarjan viimeinen, eli viides, osa tuo Indrekin takaisin kotiin Vargamäelle. Vanha isäntä Andres on luovuttanut Mäen tyttärelle ja tämän miehelle. Myös vanha kiistakumppani Orun Pearu on hellittänyt ohjaksista - hän on liikuntakyvyttömänä vuoteessa. Kirjassa molemmat vanhaisännät kuolevat, mutta nuori polvi jatkaa tarmokkaasti elämäänsä ja kiistojaan. Kirja on täynnä elämää.

"Totuus ja oikeus" menee lopulta Andreksen puolelle - hän jopa kuolee tavallaan ylhäisemmin kuin Pearu. Hänen alusta asti ajamansa hanke ruopata joki etenee. Indrek palaa kaupunkiin kainalossaan uusi, nuori nainen. Täytyy kai uskoa, että Tammsaare aikoi lopettaa kirjasarjan tähän, mutta olisin halulla lukenut kuudennenkin osan...

Koko sarja on täynnä elämää suomalaisellekin, saati - ilmeisesti - virolaiselle. Ei ihme, että Tammsaare on kansalliskirjailija, vaikka olisin halukkaasti antanut sen roolin Jaan Krossille.